[[Site/Publish_:_unsupportedBrowser]]

Keijut ja maahiset

Elämä 1700-luvulla Tornionlaaksossa oli vielä hyvin taikauskoista. Toisaalta elämä veden ja metsien lähellä aiheutti myös vaaroja, varsinkin lapsille. Joessa asuva näkki piti poissa veden läheisyydestä ja jokien usvat olivat haltijoita. Haltio oli myös henki, joka vartioi järviä ja piti tunkeilijat poissa veneineen. Jos joku uskaltautui soutamaan haltio tai suuri karhu kaatoi veneen. Satumaisen kauniit ja jylhät vaaramaisemat antoivat kodin keijuille. Niemivaaralle luonto oli rakentanut antiikin temppelit.

Maupertuis kuvaa Niemivaaraa
seuraavasti 8. elokuuta vuonna 1736:

Tämä järvien ympäröimä vaara, jonka luo päästäkseen oli koettava niin monet vastukset, toi mieleen satujen lumotut seudut; se olisi hurmaavaa missä tahansa muualla kuin Lapissa. Sen toisella rinteellä kasvaa harvaa metsää, ja maa on siellä tasaista kuin puistokäytävillä. Puiden lomassa voi käyskennellä katsellen kaunista järveä, joka huuhtelee vuoren juuria. Toisella puolella on aivan kuin kallioon hakattuja saleja ja huoneita, joista vain katto puuttuu: nämä kallioseinämät ovat niin pystysuoria, niin korkeita ja sileitä, että niitä luulisi ennemminkin rakenteilla olevien palatsien seiniksi kuin luonnon aikaansaannoksiksi. Näimme useita kertoja järveltä kohoavan usvia, joita paikkakuntalaiset nimittävät haltioiksi ja jotka heidän mukaansa ovat vuorten suojeluhenkiä. Niemivaaralla oli pelottava maine, sillä siellä sanottiin olevan karhuja. Me emme kuitenkaan nähneet ainoatakaan; vaara vaikuttikin enemmän keijukaisten ja haltiatarten kuin karhujen asuinpaikalta.

 

Pappi Réginald Outhier
kirjoittaa matkapäiväkirjassaan Matka Pohjan perille:

Juuri ylittämämme järvi oli nimeltään Ajanki. Se leviää vaaran pohjoispuolella ja yhtyy sen eteläpuolella oleviin toisiin järviin. Näiltä etelämpänä olevilta järviltä näimme kohoavan usvia, joita jotkut seudun asukkaat pitävät henkinä ja nimittävät haltioiksi. Sotilaat, jotka olivat meillä soutajina ja työmiehinä, eivät olleet yhtä taikauskoisia.

 

Niemivaara lumosi de Maupertuis'n täysin; minun olisikin turha enää puhua siitä sen kuvauksen jälkeen, jonka hän on esittänyt teoksessaan La Figure de la Terre:

Tällä vaaralla on todella niin vastakohtaisia ja vaihtelevia kallio-muodostumia, että näky on yhtä viehättävä kuin omalaatuinenkin. Luulisi, että tässä paikassa, joka on metsien ja järvien kätkössä parin peninkulman päässä asutuilta seuduilta, kohtaisi pelkkiä karhuja ja villipetoja; kuitenkaan emme nähneet siellä muuta kuin "haltioita", joista jo mainitsin.


Sekä Maupertuis'n että Outhiern kertomuksissa mainitaan Ajangin salaperäisestä saivojärvestä kohoavat usvat, joissa paikalliset asukkaat olivat näkevinään haltioita. Elettiin 1700-lukua. Emme voi tietää, oliko tämä silkkaa kaunokirjallis-romanttista maalailua vai oliko paikallisessa kansanperinteessä säilynyt jotain perintöä lappalaisesta mytologiasta. Niemivaaran merkilliset kalliomuodostelmat ovat saattaneet aikoinaan olla seitoja. Kenties koko vuorikin on ollut pyhänä pidetty ailigas.

 

Ote Maupertuis'n matkakuvauksesta 8. elokuuta 1736:

Tulimme neljällä veneellä Tengeliönjoelle, jonka kosket ovat pahempia veden vähyyden ja kivisyytensä kuin vuolautensa vuoksi. Hämmästyksekseni tapasin sen rannoilla, näin lähellä kylmää vyöhykettä, yhtä heleänpunaisia ruusuja kuin meidän puutarhoissamme kasvavat.

 
Kyseessä lienee tornionlaaksonruusu (Rosa majalis 'Tornedal'), joka on metsäruusun kerrannaiskukkainen muunnos. Maupertuis'n matkakertomus käännettiin kohta ilmestymisensä jälkeen englanniksi, ruotsiksi, saksaksi ja latinaksi. Kaukaisen Pellon paikannimet `Niemi` ja Tenglio` tulivat tunnetuiksi Euroopan suurissa sivistyskeskuksissa. Niemivaaran keijuista ja Tengeliöjoen ruusuista muodostui yhteen kuuluva kaunokirjallinen aihelma eli topos.

 

 

Maupertuis'n englantilaisessa käännöksessä esiintyvä keijukainen (fairy) sai aiheena kirjaimellisesti siivet selkäänsä. Englannin kirjallisuudessahan keijut ovat tärkeitä Shakespearen Kesäyön unelmasta alkaen. Keijukaisten koto voitiin nyt sijoittaa Niemivaaralle Lappiin.

Skotlantilainen James Thomson - joka parhaiten tunnetaan patrioottisesta hymnistään Rule Britannia - kirjoittaa runoelmassaan Seasons (1740):

Where pure Niemi's fairy mountains rise,
And fringed with roses, Tenglio rolls his stream.

 

Frans Mikael Franzén (1794) käänsi tämän: 

Till Niemis berg, där sköna elvor sväva
Och över Tenglios bädd en krans av rosor väva.



Pastori John Bell
 kirjoittaa teoksessaan The Tears of the British Muse (1771):

Ev'n on the Tenglio-bank my roses blow.


John H. Wynne laati Englannin kuninkaallisen prinsessan huvitukseksi kokoelman kukkaissatuja, Fables of Flowers (1773). Kokoelmassa kerrotaan erään keijukaisen lentomatkasta maapallon ympäri:

Who twice the Arctic circle pass'd
And view'd bright Hecla's flame;

At length, through many a waste of snow,
To fair Niemi came.

And thence where Tenglio rolls his stream
Survey'd the prospect round;
Beheld its banks with verdure deck'd
And blushing roses crown'd.


 

Charlotte Smith puolestaan kirjoittaa elegisessä sonetissaan LIII vuonna 1784: 

The shivering native, who by Tenglio's side
Beholds with fond regret the parting light
Sink far away, beneath the dark'ning tide, 
And leave him to long months of dreary night

 

 

Janetta Philipps kirjoittaa lentävästä keijukaisesta teoksessa Song of Ariel (1811):

Oft have I plucked near Tenglio's stream
The blushing roses there that grow,
Or watched pale Cynthia's silver beamTrembling on Lapland's hills of snow.


 

Vain neljätoistavuotias runoilija Felicia Dorothea Browne kirjoittaa teoksessaan The Laplander to his Reindeer (1812):

How oft has the summer, in mantle of green,
Array'd the wild Tenglio's side;
Since thou, oh, my reindeer! my servant hast been,
My faithful companion and guide!


Näistä esimerkeistä ilmenee että muutamia Tornionlaakson paikkakuntia kuten Ajankijärveä, Niemivaaraa ja Tengeliöjokea ympäröi Euroopan kirjallisuudessa harvinaislaatuinen runollinen hohde. Saattaa olla, ettei mistään muusta Suomen paikkakunnasta - Imatrankoskea ehkä lukuun ottamatta - ole kirjoitettu yhtä paljon eurooppalaisia runoja. Ranskassa on muutama vuosi sitten julkaistu Maupertuis'n matkasta kertova kuvitettu lastenkirja, johon Pellon Niemivaarakin on kuvattu.

Tekstin on kirjoittanut ja koonnut Osmo Pekonen